Vastuullisuuspodcast, jakso 10: Vieraana Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola

[Tunnusmusiikki 00:00:00]

Matleena Pietiläinen [00:00:07]: Tämän päivän jaksoon saan vieraaksi Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltolan. Keskustellaan Mikan kanssa ajankohtaisista teemoista, mutta tavoitellaan myös sitä, että saadaan muodostettua piirun verran parempi käsitys siitä, mitä vastuullisuus ja kestävyys tarkoittaa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Mennään ottamaan vieras vastaan etästudioon. Tervetuloa Vastuullisuus työelämässä -podcastin vieraaksi, Mika Aaltola.

Mika Aaltola [00:00:33]: Kiitoksia.

Matleena Pietiläinen [00:00:35]: Tosi hienoa, että sinulla oli aikaa tulla vieraaksi. Varmasti on ollut kalenteri täynnä.

Mika Aaltola [00:00:41]: On kyllä ollut, mutta kiireen määrä on aika lailla vakio. Sen muodot vähän muuttuvat vuosi vuodelta.

Matleena Pietiläinen [00:00:49]: Näinhän se on. Sinun toimenkuvasi on varmasti tullut nyt hyvinkin tutuksi meille suomalaisille, kun olet aktiivisesti kommentoinut meneillään olevaa Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainaan ja arvioinut sen vaikutuksia Suomen ulkopolitiikkaan ja turvallisuuteen. Samalla olet myös tullut taustoiltasi vähän tutummaksi suurelle yleisölle. Olen ymmärtänyt, että juuresi ovat täällä Keski-Suomessa, Jyväskylän seudulla, niin tähän alkuun ajattelin kysyä, vieläkö muistuu mieleen Keski-Suomen kotiseutulaulun sanat...

Mika Aaltola [00:01:25]: [Nauraa. 00:01:25]

Matleena Pietiläinen [00:01:25]: ...ja millaisia muistoja sinulla ylipäätään on Keski-Suomen vuosilta?

Mika Aaltola [00:01:29]: Kotiseutulaulu... Siinä puhutaan jostain naapuriheimojen verestä jollakin vuorella ja se on jäänyt mieleen. Pikkupoikaa ehkä kiinnostivat nuo tietyt piirteet siinä maakuntalaulussa, mutta en osaa sitä tässä laulaa, että se ei niin mieleen painuvaa ole ollut. Mutta totta kai Suomen Ateena, Jyväskylä, tuli tutuksi. Siellä lähiseudulla on asuttu eli Kintauden kylässä, joka on 27 kilometriä länteen Jyväskylästä. Isä oli Jyväskylän yliopistolla töissä ja jäi eläkkeelle kasvatusfilosofian professorina. Äiti oli luokanopettaja. Me olimme perhe, joka arvosti aina koulutusta. Se on köyhän keskeisin valuutta maailmassa, siihen satsattiin, ei autoon eikä taloon. Äiti panttasi jopa kihlasormuksensa, jotta isä pääsi opintojaan toteuttamaan. Sekin kannatti sitten loppujen lopuksi. Sijoituksena (on) arvostettavaa, että ihmiset jaksavat sivistää itseään. Jyväskylähän on suomalaisen sivistyksen Mekka, jossa on suomen kieleen keksitty hyvin tärkeitä sanoja, kuten yksilö ja henkilö ja niin edespäin.

Matleena Pietiläinen [00:02:49]: [Vastuullisuus (nauha katkeaa, kuuluu vain -tulisuus) 00:02:49] ja kestävä kehitys puhuttavat tällä hetkellä tosi paljon ja monella eri alueella. Mitä sana vastuullisuus tuo sinulle ensimmäisenä mieleen ja mitä se merkitsee henkilökohtaisella tasolla?

Mika Aaltola [00:03:03]: No, siis vastuu omassa työssä ja elämässä liittyy tietysti perheeseen ja arjen rutiinien pyörittämiseen, joka viime aikoina ei ole ollut ihan helppoa [naurahtaa 00:03:18]. Se on ollut aika vastuullista työtä, kun on pieni lapsi ja sitten tietysti työpaikan arjen 75 tutkijaa. UPI on kasvanut paljon, instituutissa on vireystila aika sata tällä hetkellä. Meidät synnytettiin näitä hetkiä varten. Ja sitten tietenkin asiantuntijan työ, eli meillä liittyy vastuuseen eettinen asenne asiantuntijuuteen ja myös se, että pitää pystyä politiikkaneuvoa antamaan. Eli meillä kuuluu repertuaariin, että emme tutki mennyttä maailmaa, vaan tätä hetkeä. Pitää tietää ja tuntea poliittiset toimijat ja oliot, jotta osaa myös kertoa, mitä pitäisi tehdä tai mitä ei kannattaisi tehdä. Rakentaa skenaarioita tähän hetkeen. Siinä se poikkeaa ehkä normaalin yliopistolaitoksen hommista. Me emme ainoastaan keskity artikkelien julkaisemiseen, sitäkin me teemme tosi paljon, vaan siihen relevanssiin, että tietotaito on aina relevanttia ja siihen hetkeen sopivaa. Se vaatii tietysti rohkeutta, jos puhutaan vastuullisuudesta ulkopolitiikan saralla, joka on pienessä maassa aina hyvin sensitiivinen asia. Jos siitä lausuu väärin, niin saa aika helposti aikaan sotkua ja puhelinsoittoja. Kykyä rehellisesti puntaroida eri vaihtoehtoja, reflektoida, mitä on tapahtumassa ja myös kertoa, mitä pitäisi tehdä. Sitä ei voi karkuunkaan juosta, kun sota esimerkiksi tulee kohdille, siitä luo rehellisen kuvan. Sotahan on rauhan vastakohta. Rauhassa siis voi omassa arjessaan vastuullisesti tuottaa ennustettavuutta läheisilleen, varmuutta ja turvallisuutta. Sota on radikaalia epävarmuutta, sitä ettei tiedä, kohtaako läheisensä enää seuraavana iltana tai aamuna. Se on hyvästijättö ja se on asioiden romahtamista ympärillä. Ja sitä käytetään nykymaailmassa välineenä. Eli tämmöistä vastuutonta vallankäyttöä. Suurvaltavastuu on ollut keskeinen asia, joka on ylläpitänyt kestävää rauhaa, erityisesti Pohjois-Euroopassa hyvin pitkään. Että suurvallat käyttäytyvät vastuullisesti. Nykyään on korostunut enemmän tämä oikeuksien penääminen, että meillä Venäjänä on oikeutemme lähialueellamme ja semmoinen suurvaltavastuuttomuus on leviämään päin.

Matleena Pietiläinen [00:06:26]: Kyllä nämäkin kommentit osoittavat, että vastuullisuutta voidaan arvioida hyvin eri tavoin ja se voi saada hyvin radikaalejakin piirteitä juuri tämän vastuuttomuuden näkökulmasta. No minä haluaisin vielä hetken keskittyä tähän kestävyyteen. Mitä sinä ajattelet kestävästä kehityksestä ja entä sitten globaaleista kestävään kehitykseen liittyvistä haasteita, kuten ilmastonmuutoksesta?

Mika Aaltola [00:06:55]: Joo, siis se on... Tietysti tuo sota voi siihenkin tarjota sillanpään. Siis sotahan on epäoikeudenmukaisuuden dynamo. Se tuottaa repiviä, hyvin tunnepitoisia reaktioita, jotka leviävät helposti. Siinä se kestävä ratkaisu on aina siis oikeudenmukainen rauha. Siihen pääseminen vain on ongelmallista. Eli miten mahdollistetaan rauha, joka on oikeudenmukainen niille ihmisille, jotka ovat sodan kokeneet. Kun synnytetään epäoikeudenmukainen rauha, se saattaa jättää kytemään seuraavan sodan siemenet, ne vihan siemenet. Ja ne itävät. Mutta jos globaalisti ajatellaan kestävää kehitystä, niin meillä on paljon huolia mielellämme ilmastosta lajikatoon. Siihen liittyy tämä ihmiskunnan ulkosuhde. Eli näistä sisäisistä riidoista, vihamielisyyksistä, niitä analysoin päivätyökseni, mutta ne nivoutuvat yhteen tämän ihmiskunnan ulkorajan tulehtuneisuuden kanssa. Sitä saatiin kokea vähän pandemiassa, sitä koetaan ilmastonmuutoksessa, että se on hyvin tulehtunut. Ja se on vihamielinen se suhde. Siinä se oikeudenmukainen rauha vaatii sitä, että me elämme enemmän sopusoinnussa ympäristön, luomakunnan kanssa, mitä osa olemme. Tässä pitäisi päästä eteenpäin. Niitä välineitä, nehän ovat paljon arkisempia kuin tuollainen abstrakti huomio. Miten luodaan esimerkiksi kauppasopimuksia, jotka ottavat mukaan laadullisia kriteereitä, ettei poljeta ympäristönormeja tai työntekijöiden oikeuksia. Mehän mielellämme ostamme halpoja tuotteita, jotka on valmistettu olosuhteissa, jotka ovat kaikkea muuta kuin kestäviä. Ja olosuhteissa, joissa kestävä rauha ei ole olemassa. Jokaisen kännykässä on esimerkiksi muutama gramma aina niitä tuotteita, jotka ovat tulleet olosuhteista, jotka mahdollistavat halvan tuotannon, mutta jossa itse asiassa tehdään paljon hallaa ja kestämättömiä asioita. Eli miten saadaan aikaan laadullisia kauppasopimuksia, joissa otetaan mukaan näitä kriteereitä. Tavallaan tasoitetaan sitä pelitilaa, ettei se kilpailu sinne pohjalle olisi globaali asioiden tila. Eli kuinka tuotetaan mahdollisimman tehokkaasti vailla regulaatiota mahdollisimman halvalla asioita. Se ei voi olla se asioiden tila. Globalisaation muuttuvat muodot, jotka nyt vääjäämättä ovat edessä, niin olisi hyvä, että siinä tämä regulaatiopuoli eli säädellyt asiat, esimerkiksi vaikkapa Suomen kaivoslain uudistamisessa, olisi ollut syytä ottaa huomioon. Siis se, kenen vastuu on niistä seurauksista, mitä siitä toiminnasta... Hyvin laihanlaisten suomalaisten mineraalien rikastamisprosesseissa joudutaan käyttämään ainesosia, jotka jättävät tuhoa ympäristöön, niin kuinka tässä päästään eteenpäin. Eli hyvä hallinto on a ja o kestävässä kehityksessä. Pyritään sovittamaan voitontarve ja eettinen lähestymistapa yhteen.

Matleena Pietiläinen [00:11:00]: Tänään puhutaan tosiaan näistä teemoista ulko- ja turvallisuuspolitiikan ympärillä. Tein hieman taustatyötä jakson nauhoitusta varten. Ulkoministeriön sivuilla oli kerrottu, että Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tavoitteena on itsenäisyyden ja yhteiskunnan demokraattisten perusarvojen säilyttäminen ja kansalaisten turvallisuuden ja hyvinvoinnin edistäminen. No, sinä toimit työssäsi Ulkopoliittisen instituutin johtajana. Mikä on johtamasi organisaation toiminnan tarkoitus osana tätä edellä mainittua ulko- ja turvallisuuspolitiikan tavoitetta, ja mikä on oma roolisi tutkimuslaitoksen johtajana?

Mika Aaltola [00:11:47]: Tuo on ihan mielenkiintoinen kysymys. Ulkoministeriöllä on se oma tehtävänsä ja tehtäväkenttänsä, ja tietysti isänmaa siellä mainitaan. Itse asiassa yliopistolakiinkin on tämä kirjattu, että isänmaan etua pitäisi edellyttää. UPI:sta on olemassa laki, jossa kerrotaan aika tarkasti, mitä me teemme. Tutkimme ulkopolitiikkaa, kansainvälisiä suhteita, kansainvälisiä taloudellisia suhteita ja Euroopan unionin asioita. Teemme niistä tutkimusta ja selvitystyötä. Meidän strategiset päämäärämme ovat aika selkeät, eli meidän pitää tukea julkista keskustelua. Varmaan moni tätäkin kuuntelevista ja katselevista on huomannut, että UPI:n tutkijoita on aika paljon esillä, eli se on yksi meidän kolmesta strategisesta tehtävästämme. Sen lisäksi teemme akateemista tutkimusta ja tuemme päätöksentekoa. Siinä tuo miten me määrittelemme sen, miten UPI toimii. Tietysti meidän lähtökohtamme, vähän sama kuin UM:nkin, Ulkoministeriönkin, on se, että me toimimme Suomessa. Eli se omistajuus on eduskunnalla aika pitkälle. Meidän rahoituksemme tulee eduskunnalta. Olemme parlamentin ohessa toimiva itsenäinen, riippumaton tutkimuslaitos vähän samaan tapaan kuin eduskunnan oikeusasiamiehen virasto. Silloin tällöin joudumme puhumaan totta myös vallalle, eli voimme kritisoida myös kritisoida Suomen ulkopoliittista linjaa ja hallitusta ja ulkopoliittista johtoa. Siinä vaaditaan tiettyä pelottomuutta. Tietenkin sitten nämä maailman huolet muodostavat semmoisen eettisen koodiston, eli ei ainakaan nyt pyritä tekemään pahaa. "Do no harm" on semmoinen perusprinsiippi, joka varmasti jokaisen tutkijan elämään liittyy.

Matleena Pietiläinen [00:14:06]: Minua kiinnostaa aina myös yritysten ja erilaisten organisaatioiden strategiat. Kävin tutustumassa teidänkin strategiaanne. Sieltä selviää, että vastuullisuus on yksi keskeinen tutkimuslaitoksen arvo avoimuuden, moniarvoisuuden, laadun ja riippumattomuuden lisäksi. Miten tämä vastuullisuus arvona näkyy instituutin toiminnassa sisäisesti ja ulkoisesti?

Mika Aaltola [00:14:29]: Noita on pyritty saamaan sisäistettyä niin, että se vastuullisuus näkyisi meidän toiminnassamme, ettei se ole vain sanahelinää jossain strategiassa. Se on kierrätystä toimistolla. Se on vastuullista suhtautumista työhön, työyhteisöön. Eli se vastuullisuus on tässä suhteessa jotain sellaista, joka pitää aina konkretisoida. Esimerkiksi Ukrainan tapahtumien ja Venäjän hyökkäyksen... Se vaatii myös työyhteisölle tukea. Aika moni kokee sen rankasti. Meillä on ihmisiä, jotka ovat sidoksissa suoraan niihin asioihin, mitä siellä tapahtuu ja tuntevat ihmisiä paikan päältä. Se vastuunkanto siitä, että he eivät altistu liikaa ja liian pitkäksi aikaa. Kestävä asiantuntijuus vaatii, että kiinnitetään huomiota myös siihen, että ihmiset kykenevät tasapainottamaan omaa elämäänsä ja heille annetaan tuki, mitä vaaditaan tuollaisen ilmiön pitkän päälle perkaamisessa kuin sota on. Eli se 365/7/24-elämä, se syö. Siinä pitää olla jotain tasapainoa. Ja sitten tietysti tuo vastuu sillä tavalla, että veronmaksajathan rahoittavat aika pitkälle meidän toimintamme. Eli kannetaan huolta siitä, että asiat tehdään tehokkaasti ja mahdollisimman jämptisti ja näinhän on aina tehty. Esimerkiksi UPI:n johtajalla ei ole mitään bonuksia tai jotain sellaista, josta hän voisi rahallisesti hyötyä. Aika niukasti käytetään verorahoja. Mutta siis myös sitä impaktia haetaan, eli mahdollisimman vastuullisesti ja eettisesti sitä asiantuntijuutta yritetään viedä eteenpäin. Tukea yhteiskunnallista keskustelua, joka on UPI:n yksi niistä kolmesta keskeisestä roolista. Sodan aikana se on varmasti näkynyt aika paljon, tai korostuneesti ollut esillä. Kuinka siihen vastuullisesti suhtautuu. Ja myös oppia siitä palautteesta, jonka saa. Joka on siis tietysti ollut hyvin positiivista, mutta eihän aina asiantuntija onnistu arvioissaan. Ja sitten hakea sitä parempaa, kestävämpää suhdetta siihen ilmiöön, mitä pyrkii selittämään.

Matleena Pietiläinen [00:17:24]: No miten tämä vastuullisuus näkyy juuri sinun työssäsi?

Mika Aaltola [00:17:27]: No kyllä kai se on se asiantuntijuuden korostaminen. Tiedebarometrissahan olin selkeästi luotetuin suomalainen asiantuntija, niin sen asiantilan [naurahtaa 00:17:42] säilyttäminen... Sen saavuttaminen on vaatinut jotain ja sen säilyttäminen vaatii tietysti tilanteiden muuttuessa sitä, että pysyy ajan tasalla. Että tietolähteitä on paljon, että tutustuu, perkaa asioita. Paneutuu niihin. Se vaatii paljon ajankäyttöä. Mutta toisaalta se tasapaino on sitä, mitä UPI:ssa on kovasti korostettu. Pitäisi pysyä tasapaino omassa elämässä, ettei liikaa joudu stressille alttiiksi ja julkisuudelle alttiiksi. Sekin vaatii sitä, että keskittyy myös perhe-elämään ja muuten elää elämäänsä. Muutenhan aivot eivät toimi, ne ajautuvat ennen pitkää aina jumiin.

Matleena Pietiläinen [00:18:32]: Tutkimus on teillä merkittävässä roolissa. Minkälaista vastuullisuuteen liittyvää tutkimusta Ulkopoliittisessa instituutissa tehdään ja mikä on arviosi siitä, millaista tutkimusta ja minkä alueen osaajia Suomeen tarvittaisiin tulevaisuudessa enemmän ulkopolitiikan ja turvallisuuden alueella?

Mika Aaltola [00:18:52]: No siis Suomi on pieni maa. Täällä tarvittaisiin aika paljon aika monellakin alalla. Ollaan paljon jäljessä. Vaikka ollaan altistuneita monille ilmiöille, kuten suurvaltapolitiikan muutoksille enemmän kuin moni muu maa, meillä ei ole resursseja samalla lailla kuin Ruotsissa tai Norjassa tai Tanskassa näiden asioiden tutkimukseen. Sitä tarvittaisiin paljon enemmän, mikä sitten vaatii venymistä. Mutta tuo lähtökohta, että mihin tarvitaan... No minusta oli hyvin vastuullista esimerkiksi se, että UPI teki omilla varoillaan itsenäisen raportin 20 vuodesta Afganistanissa, mitä oppeja siellä opittiin ja mikä meni vikaan Afganistanissa. Kukaan muu sitä ei oikeastaan ollut halukas tekemään ja aika laihanlaiset jälkiraportit tuli Puolustusministeriöltä ja Ulkoministeriöltä. Me saimme sen aikaan ja siihen satsattiin resursseja, monen ihmisen työpanos vuodeksi, että se saatiin. Se oli vastuullista, että niin iso asia tulee kartoitetuksi aika monipuolisesti. Että miten Suomi toteutti omaa vastuutaan asioista. Loppuraportti on luettavissa meidän sivuiltamme. Meillähän on kaikki meidän tuotoksemme luettavissa netissä eli meidän julkaisuihimme pääsee tutustumaan.

Matleena Pietiläinen [00:20:42]: Pystytkö lyhyesti vielä vähän kiteyttämään, mitä vastuullisuus ja kestävyys [tarkoittaa? 00:20:46] ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, ja milloin näistä teemoista on alettu puhua turvallisuus- ja ulkopolitiikan yhteydessä?

Mika Aaltola [00:20:54]: Luulen, että niistä on aina... Kyllä siis se siihen semmoiseen perusulkopolitiikan järkeen ja viisauteen pienessä maassa on liittynyt, että kestävästi. Siis holtittomuus ei ole koskaan ollut hyvä Suomen ulkopolitiikassa. Jos Sauli Niinistön uudenvuodenpuheita analysoi, niin sana "maltti" on siellä aika usein tällainen tiettyä vastuuta korostava käsite. Eli pitää tietää, milloin kiiruhtaa ja pitää tietää, milloin malttaa. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on perustunut myös vakauspolitiikkaan, eli pitää katsoa itseään lintuperspektiivistä ja katsoa, ettei ainakaan omilla toimillaan epävakauttaisi aluetta. Nyt Venäjä sen meni aika radikaalisti epävakauttamaan, ja se vaatii Suomelta tasapainottavia toimia. Mutta kyllä se siellä aina on ollut, ja siellä on ollut myös se korostus, että nämä meidän... Tämä kansainvälinen liima-aines, ne normit ja säännöt ja kansainvälinen oikeus, ne ovat aina pienemmän etu myös. Se tasoittaa vähän sitä suuren ja pienemmän välistä suhdetta ja saa pienemmän äänen paremmin kuuluviin. Eli tämmöinen näkökulma Suomen ulkopolitiikkaan on sisäänrakennettuna. Jotta meidänkin äänemme kuuluisi, niin meidän pitää tukea yhteisiä instituutioita ja hakea kompromisseja, hakea ratkaisuja, jotka ovat win-win-ratkaisuja. Se arvopohjaisuus on viime aikoina myös korostunut. Ei kyse ole ainoastaan intresseistä, että Suomen etu on se, että on olemassa kansainvälisiä instituutioita, vaan se on keskeinen arvo. Ja se näkyy siinä, että pitäisi tuottaa myös arvioita siitä, miten Suomen ulkopolitiikka on reilassa, sopii siis näihin perusarvoihin, kuten ihmisoikeudet. Miten se toteutettu politiikka siinä näkyy. Eli kyllä siinä tällaista kehityskaarta on ollut. Säännöistä ja jaetuista käytänteistä niiden näkemiseen yhä enemmän arvoina. Mutta ikävä kyllä tämä sota taas on paljastanut sen, että kyllä ne intressitkin siellä taustalla ovat. Ja joissakin tilanteissa täytyy toimia aika määrätietoisestikin. Toisaalta myös semmoiset arvot, kuten vapaus ja demokratia, niin nehän ovat korostuneet tässä Ukrainan yhteydessä. Niitä on käytetty mobilisoivana voimana, jotta Euroopan unionin tasolla on saatu esimerkiksi sanktiopaketteja aikaan. Tämmöinen solidaarisuus demokratioiden välillä ja samaistuminen Ukrainaan, hyökkäyksen kohteeseen. Eli kyllä ne siellä... Eivät ne ole uusia keksintöjä ulkopolitiikassa ja varsinkaan pienen maan ulkopolitiikassa, että pitää olla vastuullinen ja pitää vaalia sitä, että kehitys olisi kestävällä pohjalla. Tuossa vuosi sitten vielä puhuttiin Helsingin hengen uudelleen herättämisestä ja se -75 huippukokous, sehän on monelle suomalaiselle jäänyt mieleen, jotka silloin elivät. Ja jotka eivät eläneet, ovat koulukirjoista saaneet tutustua siihen. Eli tämmöinen pragmaattinen asioiden ratkaiseminen parhaalla mahdollisella tavalla niin, että siihen olisivat kaikki toimijat sitoutuneita, on paljolti ollut Suomen ulkopolitiikan keskiötä. Meiltä puuttuu tietyt kyvyt, mitä suurvalloilla on, olla vastuuton. Suurvalta voi lähteä sotaan ja vetäytyä sieltä ilman, että se kärsii mittavasti tai laittaa uhan alle itsensä. Pienelle maalle tämä on ollut aina vähän vastuullisempaa. Eli varsinkin suurvallan naapurina Suomen on täytynyt osata olla ja toteuttaa omaa demokratiaansa ja omaa vapauttaan tavalla, joka on ollut sopusoinnussa ympäristönsä kanssa. Nyt se on rajussa muutoksessa, se ympäristö, eli sitten haetaan vähän uutta vastuullisuutta. Ja mikä se kestävä eurooppalainen järjestys tämän jälkeen on, se on vielä vakiintumaton.

Matleena Pietiläinen [00:25:38]: No, nostit esiin näitä vastuullisuuteen liittyviä arvoja ja mainitsit tässä Sauli Niinistönkin, niin tuli mieleen kysyä, mikä on mielestäsi presidentin rooli vastuullisen ja kestävän ulko- ja turvallisuuspolitiikan turvaamisessa? Ja sitten toisaalta, minkälaiseen asemaan seuraava presidentti hyppää niin sanotusti tässä suhteessa?

Mika Aaltola [00:26:03]: No kyllä se viisaus siinä usein on ollut se, että presidentin rooli on yhdistää kansaa. Ja jotta asiat olisivat johdettavissa ja jotta Suomen toiminta olisi kestävää, sen täytyy demokratiassa pohjautua mahdollisimman laajaan yhteismielisyyteen. Tuskin Natoonkaan olisi liitytty ilman, että kansa vaihtoi näkökulmaansa asiaan. Eli presidentin tehtävänä on ylläpitää, ja hän usein on symboli siitä, että suomalaiset jakavat jotakin. On myös Suomen ulkopolitiikan keskeinen voimavara, että niillä päätöksillä mitä tehdään, on laajan enemmistön tuki. Siinä tietysti voi olla Akilleen kantapää silloin, että me tavallaan joudumme päättämättömään tilanteeseen, jos tätä tukea ei ole. Mutta siinä on oma viisautensa, että silloin ehkä ei sitten kannata tehdäkään mitään kovin isoja päätöksiä, jos suomalaiset ovat kovin eripuraisia. Toisaalta suomen kielen varmaan yleisin sana on "joo", eli me olemme aika konsensuaalisia, konsensushakuisia lähtökohtaisesti. Ja ehkä siinäkin on geopoliittinen historia, joka vaikuttaa siihen, että yhteen hiileen on täytynyt aina puhaltaa ja pientä venettä ei kannata keikuttaa. Tässä on näitä sananparsia, jotka vähän niin kuin kertovat siitä, mikä presidentin tehtävä on ollut. Ihan perustuslaissa se määrittyy sitä kautta, että hän johtaa sitä yhteistoimintaa ulkopolitiikassa. Eli presidentille kuuluu tämä rooli ja se tontti on aika selkeä. Mutta jokainen sukupolvihan joutuu, poliitikkosukupolvi joutuu määrittelemään, kuinka se yhteistoiminta sujuu. Ja on oma vastuullinen tehtävänsä varmistaa se, eripuraista yhteistoimintaa on vaikea johtaa, että saavutetaan yhteinen sävel. Ainahan se ei Suomessakaan onnistu. Tästähän on ihan viime päiviltäkin esimerkkejä, että ollaan eri mieltä vaikkapa uusista viroista, mitä tarvitaan. Nyt kun turvallisuuspolitiikka on muuttunut, niin tarvitaan asiantuntijoita, esimerkiksi Nato-asiantuntijoita, eikä niitä puussa kasva. Ja sitten on vähän niin kuin torailua siitä, mihin heidät sijoitetaan. Ovatko he pääministerin kabinetissa vai valtioneuvoston kansliassa vai tasavallan presidentin kansliassa vai Ulkoministeriössä? Ja sellaisesta torailusta ehkä soisi pääsevän eroon. Varsinkin kun se tulee kovin avoimeksi ja julkiseksi, niin sitten jotain on pinnan alla mennyt vähän väärin.

Matleena Pietiläinen [00:29:02]: Mikä sinun mielestäsi on asiantuntijoiden rooli ja vastuu tällaisten poikkeustilanteiden aikana?

Mika Aaltola [00:29:09]: Se on vähän erilainen. Jos vaikkapa jotain terroristi-iskua tai Yhdysvaltojen vaaleja on ollut usein mediassa kymmenen vuoden aikana lukemattomia kertoja, erilaisia tapahtumia, niin pitää tietää, mistä puhuu. Pitää ymmärtää, mitä on tapahtunut, asettaa se mittasuhteisiin. Ja kun sodasta puhutaan, niin sitten tietysti pitää herättää ihmiset ymmärtämään, että nyt ollaan aika kovan Richterin asteikon järistyksen äärellä. Silloin ei voi tuudittaa ihmisiä rauhallisuuteen. Ja kuten sanoin, meidän velvollisuutemme on myös poliittinen neuvonantaminen ja politiikkasuositukset, eli meidän pitää tietää vähän sitä poliittista kenttääkin. Olemme vähän tämmöisiä puolimatkan krouvilaisia politiikan ammattilaisten ja yliopistojen norsunluutornien välillä. Me joudumme soveltamaan sitä tietoa. Sodan syttyessä varmaan se keskeinen velvollisuus oli saada ne tuntosarvet esille, jotta ihmiset ymmärtävät, mistä on kysymys. Ja miten lähellä kovin raju ilmiö meitä on. Sitä ei voinut selittää vuosiluvuilla ja jollakin tutkimusdatalla, vaan edessä oli ammottava kuilu ja se kuilu vain syvenee, jos ei siihen havahduta ja tehdä toimenpiteitä. Se on hyvin erilaista mennä televisiostudioon, kun sota on syttynyt kuin mennä kertomaan vaalituloksia ja analysoimaan niitä vaikkapa Amerikan vaaleista tai Ranskan presidentinvaaleista. Ne ovat normaalia, rutiininomaista, mutta sota on hyvin poikkeuksellista.

Matleena Pietiläinen [00:31:12]: Millaisia ajatuksia Venäjän hyökkäyssota ja ylipäätään kiristynyt turvallisuustilanne herättää sinussa vastuullisuuden näkökulmasta?

Mika Aaltola [00:31:19]: [Huoahtaa. 00:31:19] No siis, tietysti siinä noin laajemmin on tämä vastuukysymys. Sota on ilmiö, joka helposti eskaloituu. Siitä on puhuttu kuinka se leviää ja rajuuntuu keskiössä ja leviää helposti laidoilla. Se sekoittaa myös ihmisten nupit aika helposti. Korvien välissä tapahtuu asioita, siis tunnetiloja, huolta. Ja ehkä tietysti pitäisi keskittyä siis siihen, että päästäisiin kestävälle uralle takaisin. Eli tasaantuisi asiat ja se huoli kanavoituisi järkevään toimintaan, esimerkiksi Suomen puolustuskyvyn nostamiseen, pelotteen nostamiseen, joka ennaltaehkäisee tämänkaltaisia leviämisilmiöitä. Ja sitten sen liima-aineksen vahvistamiseen, eli sen, että sanoittaa asiat semmoisella tavalla, jota suomalaiset kykenevät ymmärtämään. Ja tuottaa semmoista kompassi-efektiä, eli kun puhun vaikka strategisesta päättäväisyydestä, niin mitä se sitten tarkoittaa, mihin suuntaan pitäisi mennä. Tuommoiset asiat ovat päällimmäisenä mielellä. Se tosiaan poikkeaa... Sodan selittäminen ei saa olla sitä, että tv-studiossa on Ukrainan kartta ja sitten on karttakeppi ja sitä selitetään kuin se olisi sääilmiö, miten rintamalinjat liikkuvat. Oikeasti siellä on ihmisten kohtaloita ja se inhimillinen tila, joka on radikaalisti epävakautunut, niin se on siellä taustalla ja siihen pitäisi päästä käsiksi. Itse aloitan päiväni yleensä sillä, että katson ihmiskohtaloita sodasta, olivat ne sitten valtiojohtajia tai tavallisia ihmisiä, jotka ovat jääneet sodan jalkoihin. Pitää olla vähän niin kuin vereslihalla, jotta ymmärtää sen ilmiön. Sota ei ole siis tankkien liikkeitä eikä se ole ohjusten kantamia. Sitä ylläpitää ihmisten motivaatio joko tuhota, vihata tai suojautua. Siihen käsiksi pääseminen vaatii, että tietää, ketä nämä ihmiset ovat. Ja nämä ovat aika usein aika tavallisia, aika samanlaisia kuin me olemme.

Matleena Pietiläinen [00:33:50]: Mm. Ja ne herättävät niitä vahvoja tunnereaktioita aina kun nimenomaan nämä alueet tulevat esiin.

Mika Aaltola [00:33:56]: On on ja siinä pitää siis nämä tunteet ja järki... Siis sota ei ole abstraktio. Voisin käyttää hyvinkin vaikeita sanoja kuvaamaan sotaa. Tieteen alalla tuttuja termejä, joita vain yksi prosentti ihmisistä ymmärtäisi, mistä se puhuu. Eli pitää osata käyttää oikeita mielikuvia, niin että ne asiat konkretisoituvat. Ja silloin pitää tietää myös suomalaisten strateginen kulttuuri, meidän historiamme. Ideana on myös kommunikoida, sekin lukee siellä UPI:n strategiassa, eli asiat olisivat pureskeltavaa ja helposti lähestyttävää ja kommunikoivaa. Ei koskaan saa juosta siihen asiantuntijakaapuun ja käyttää vaikeita käsitteitä ja paeta vastuuta sitä kautta, että osaa selittää monimutkaisella tavalla ilmiöitä. Se on epäeettistä tuollaisessa tilanteessa.

Matleena Pietiläinen [00:34:58]: Jos hieman katsotaan historian perspektiivillä, niin olemmeko me Suomessa sinun mielestäsi onnistuneet toteuttamaan vastuullista turvallisuuspolitiikkaa historiassa ja miltä näyttää taas tulevaisuus tässä suhteessa?

Mika Aaltola [00:35:13]: Joo, siis pääsääntöisesti kyllä näkisin, että Suomessa on maltti ollut aina vähän valttia näissä asioissa, jotka tulevat kansalliseen turvallisuuteen ja sen vaalimiseen. Esimerkiksi sodan uhkaa ei koskaan laskettu pois suomalaisten skenaarioista toisin kuin Ruotsissa, jossa puolustuskyvykkyys ajettiin alas. Ja monessa muussakin Euroopan maassa. Suomessa aina ymmärrettiin se, että sota on aika ikiaikainen ilmiö ja se saattaa palata. Siihen oltiin varauduttu. Mutta sitten toisaalta olimmehan me aika toiveikkaita myös sen suhteen, että se ei palaisi, eli kolikolla oli se toinenkin puoli, jossa satsattiin kovasti niihin toiveisiin Venäjän suhteen. Sen demokratisoitumisen suhteen, sen normalisoitumisen suhteen. Normalisoitumisella tarkoitan sitä, että se luopuu aluevaateistaan naapureitaan kohtaan. Satsattiin paljon markkinoiden avautumiseen. Suomalaiset olivat hyvin toiveikkaita ja kaikkia näitä toiveita voidaan myös hyväksikäyttää ja niitä voidaan manipuloida. Venäjä ei ollut demokratisoitumassa eikä se ollut normalisoitumassa. Se koko ajan valmisteli sitä hetkeä, milloin Venäjä on tarpeeksi vahva osoittamaan omaa tahtotilaansa, ja Venäjä näkee tämän tilanteen aikamoisena tahtojen taisteluna liberaalin, korruptoituneen lännen demokratioiden ja juurevamman venäläisen vaihtoehdon välillä. Ja se on, jos Venäjää yhtään osaa tulkita, tätä Putinin ajattelua, niin tämä tahtojen taistelu, hän näkee sen kääntyvänä loppujen lopuksi Venäjän voitoksi, koska me olemme vähän liian sokerissa kasvaneita. Hän halveksii sellaisia moniarvoisia kansakuntia, kuten Suomikin on.

Matleena Pietiläinen [00:37:27]: No, Suomi on nyt lähtenyt kulkemaan kohti Natoa, niin mikä on sinun mielestäsi Suomen vastuu ja rooli tulevassa Nato-jäsenyydessä?

Mika Aaltola [00:37:36]: Suomella on paljon annettavaa, ja niin myös Ruotsillakin on, että toivotaan, että tässä yhtä matkaa mennään. Ja Natoon ollut halukkaita paljon ja hakijoita, mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan siis hyvin vakaita, pohjoisia kansakuntia on siihen liittymässä. Pohjoismaisia hyvinvointivaltioita, jotka ovat myös luottamusyhteiskuntia. Eli potentiaalisesti meillä on hyvin paljon annettavaa siihen Naton turvaverkkoon. Demokratiahan on ollut vähän heikentymään päin myös Naton ja EU:n sisällä, mutta nyt ehkä paradoksaalisesti sota tuottaa tällaista tervehdyttävää ilmiötä eli demokratiat lähentyvät toisiaan ja demokratioiden väliset suhteet ovat tiivistyneet. Näkisin, että Suomella ja Ruotsilla on paljon annettavaa siinä tavassa, miten me ajattelemme ihan tämmöisistä tasavaltalaisista hyveistä, mitkä ovat kansalaisen oikeudet ja vapaudet ja velvollisuudet. Niitä Suomessa ja Ruotsissa on hyvin paljon ajateltu ja on luotu yhteiskunta, joka monella kriteerillä on todella hyvä. Me olemme vähiten korruptoitunut, yksi kaikkein tasa-arvoisimmista, koulutetuimmista kansakunnista. Ja nähtävästi myös, niin outoa kuin se monelle suomalaiselle on, niin myös maailman onnellisin maa.

Matleena Pietiläinen [00:39:09]: Miten arvioit, miltä näyttää ulko- ja turvallisuuspolitiikka viiden vuoden päästä? Minkälainen on maailman tilanne silloin?

Mika Aaltola [00:39:18]: Noh, siis tietysti ennustaminen on vaikeaa ja tulevaisuuden ennustaminen erityisesti. Mutta kyllä usein, kun asiat lähtevät tällä lailla vyörymään, kestää monta vuotta ennen kuin ne saadaan jotenkin vakiinnutettua ja tätä kautta voisin ajatella, että suhteet länteen ovat tavattoman tärkeitä Suomelle myös silloin. Eli Suomi on ensimmäistä kertaa maantieteellisesti puolustussektorilla ja turvallisuussektorilla kiinni lännessä Ahvenanmaalta Pohjanlahdelle ja sieltä Ruotsin ja Norjan rajalle. Eli sitä Suomen läntistä rajaseutua leimaa varmaan aikamoinen taloudellinen aktiivisuus, infrastruktuurin rakentaminen, asioiden varmistaminen. Kun taas sitten ikävä kyllä tuo Venäjän kehitys on kroonistumaan päin ja etenee vaiheittain ja luulen, että hetkeen ei nähdä hyvää jaksoa Suomen ja Venäjän, Euroopan ja Venäjän, lännen ja Venäjän välisissä suhteissa. Eli sitä itärajaa värittää aika pitkälle se pelote, joka Naton myötä sitten vahvistuu, koska sitä viidettä artiklaahan ei ole kukaan koskaan uskaltanut testata. Eli se on kuitenkin aika vahva lisäelementti Suomen itsenäiselle kyvykkyydelle tässä suhteessa. Mutta sen jälkeen on paljon muita asioita, esimerkiksi ilmastokysymykset ja -huolet. Kestävä kehitys siinä mielessä on hyvin tärkeässä roolissa. Ja siinä poiskytkeytyminen hyvin nopeasti Venäjän hiilivedystä eli kaasusta ja öljystä avaa uusia mahdollisuuksia myös energiasiirtymälle Suomessa. Eli niihin kannattaisi investoida, näihin asioihin, se on oma näkemykseni. Ja siinä se sisäinen tavallaan liittyy siihen ulkoiseen, ja niiden erottelu on usein aika keinotekoista. Mitä vankempi toimija Suomi on sisäisesti, niin sitä enemmän sen valta näkyy lähiseuduilla myös ulkoisesti ja päinvastoin.

Matleena Pietiläinen [00:41:37]: Mitä arvioit, nähdäänkö joskus tulevaisuudessa vielä tämmöisiä parempia jaksoja Suomen ja Venäjän tai Venäjän ja Euroopan välillä?

Mika Aaltola [00:41:46]: No varmastikin. Varmastikin nähdään myös parempia jaksoja. Mutta tämäkin tilanne etenee episodimaisesti eli se on vähän niin kuin semmoinen, miten sen sanoisi? Jos katsoo joltakin striimipalvelulta jotain tv-sarjaa, jossa on monta tuotantokautta, niin jokaisella tuotantokaudella on ne omat dramaattiset elementtinsä ja seuraavalla sitten seuraavat. Tässä käsikirjoittajaa kukaan ei tiedä, kuka tämä tavallaan taustalla oleva käsi on, jos sellaista on. Kuka tätä kontrolloi tätä kokonaisuutta. Mutta se on vuorenvarma, että siellä myös on hyviä käänteitä. Ja onhan tavallaan tämä sotakin sujunut paremmin kuin me oletimme. Vuosi sitten olin melko varma siitä, että Venäjä nujertaa Ukrainan, kukistaa, riistää sen vapauden nopeasti. Ja on Puolan rajalla ja Valko-Venäjän nielaistuaan Baltiassa ja koko Itämeren-Mustameren alue radikaalisti epävakautunut, jolloin sota olisi saattanut liipata läheltä Suomea muutaman vuoden kuluessa. Tämä skenaario ei onneksi toteutunut. Mutta lähellä oltiin ja sekin vaihtoehto, että näin voi jatkossakin käydä, ei ole täysin poissuljettua. Eli veitsenterällä ollaan ja kriittisiä hetkiä eletään ja kriittinen hetkihän on se, kun asiat voivat kehittyä joko hyvin huolestuttavaan tai sitten vähän paranevaan suuntaan.

Matleena Pietiläinen [00:43:28]: Juteltiin tuohon alkuun perheen ja uran yhdistämisestä. Millaisia ajatuksia sinussa vaativan työn, uran ja perheen yhteensovittaminen herättää?

Mika Aaltola [00:43:40]: Kyllä se on, siis joskus se jopa tukee toinen toisiaan. Kun nyt on paljon kysyntää, kun ihmisiä kiinnostaa puhua ulko- ja turvallisuuspolitiikasta ja saa kutsuja eri puolille Suomea, niin siinä viikonloppu hurahtaa kivasti, kun ollaan kaikki yhdessä, Geo-poika, Kirsi-vaimo ja minä, ja on uusi jännä paikka ja uusi hotelli ja uusi leikkihuone ja kukaan ei ole erillään. Vaikeudet ovat enemmän siis sitä, että joudutaan erilleen, jolloin täytyy aikatauluttaa aika tarkasti ja tarvitaan isovanhempien tukea ja sukulaisten tukea. Eli joskus se työ saattaa tukea, se vie tavallaan se virta mukanaan ja kaikki on ok, vähän niin kuin vaimon... Hän on aktiiviurheilija, harrastaa... Tai ollaan usein pelireissuilla jossakin, niin vähän vastaava. Kun yhdessä ollaan, niin asiat sujuu. Jos ollaan erillään, niin sitten tulee niitä logistisia haasteita, pitää olla tiettyyn kellonaikaan tietyssä paikassa ja sitten siinä saattaa tulla sähläämistä aina välillä. Mutta pääsääntöisesti on toiminut oikein hyvin. Elämän parasta aikaa, antavinta aikaa. Mutta tietysti kaikkein karmeinta aikaa myös siinä suhteessa, että meidän sukupolvemme petti sen ei koskaan enää -lupauksen, ja siinä myös syntyy tietty vastuu yrittää korjata sitä.

Matleena Pietiläinen [00:45:12]: Millaisten asioiden olet kokenut helpottavan uran ja perheen yhteensovittamista?

Mika Aaltola [00:45:19]: Läsnäolo on se tärkein ja myös ammatillisesti, että puhuu ihmisten kanssa, on läsnä tilaisuuksissa. Ja kriittisillä hetkillä pitää olla perehtynyt asioihin ja kärryillä, mitä tapahtuu, jotta osaa luoda ymmärrystä siihen, mitä ehkä tuleman pitää. Mutta onhan noita rankkoja... Totta kai, siis se aina tuntuu. Tietysti nyt kadulla se ei sillä lailla tunnu, siis ihmiset aina näyttelee peukkua tai pysäyttää jutellakseen aika kannustavaan sävyyn asioista. Ihmiset soittelevat kysyäkseen... Heillä on usein ehdotuksia, miten Ukrainan tilanteen voisi ratkaista ja pitää jaksaa olla läsnä. Mutta silloin tällöin esimerkiksi sosiaalisessa mediassahan nyt saattaa olla hyvinkin negatiivista keskustelua. Toisaalta olen näiden trollisotien veteraani, eli en nyt ihan heti järkyty jostain negatiivisista kommenteista. Ja usein kannattaa myös kuunnella ympäristöä, että jos siellä rupeaa paljon kuulumaan ääniä siitä, että tämä tai tuo tulkinta on täysin väärä tai joku neuvo mahdoton toteuttaa, niin kyllä siitä sitten asiantuntija voi tulkita asioita toisella tavoin ja pyrkiä aina vähän parantamaan sitä sihtiä. Esimerkiksi tuo päiväkirja vuoden ajalta, jonka julkaisin, "Mihin menet, Suomi?", niin siinähän on juuri sitä aika avoimesti esillä, kuinka asiantuntijan sihti ja luenta muuttuu asioiden edetessä.

Matleena Pietiläinen [00:47:19]: En ole tätä ehtinyt vielä lukea, täytyy ehdottomasti ottaa lukulistalle. No tähän loppuun, mitä haluaisit sanoa nuorille työelämään, vastuullisuuteen tai tulevaisuuteen liittyen?

Mika Aaltola [00:47:33]: Mm, no siis eletään aika semmoista huoliähkyistä aikaa. Muistan itse -80-luvulla lapsena, niin se ydinsodan huoli oli se suurin. Nyt tuntuu, että se ei ole hävinnyt mihinkään, sekin on palannut, ja on ympäristöön, ilmastoon, luontoon liittyviä huolia. Sota. Ja siinä pitäisi pitää se katse pallossa, että kun on monta huolta samaan aikaan, niin silloin ne ratkaisut usein löytyvät siitä, että osaa nähdä yhden ratkaisevan toista. Eli keskittyä niihin toiveikkaisiin ajatuksiin siitä, miten globalisaatio on muuttumassa ehkä kestävämpään suuntaan, miten laadulliset kauppasopimukset, joilla myös demokratioita tuetaan, niin niitä saataisiin aikaan. Miten turvattuja tuotantoketjuja, miten se helpottaisi ihmisten oloa hyvin lohduttoman regulaation paikoissa. Kuinka se ehkä siirtää tuotantoa, juurevampia työpaikkoja lähemmäksi markkinoita. Miten ilmastoasioita on ratkaistavissa samalla, kun puretaan geopoliittisia riippuvuuksia, jotka ovat negatiivisia. Eli kaipaa visioita tähän kaikkeen, siis miten asiat liittyvät toisiinsa ja miten ratkaisutkin saattavat löytyä itse asiassa niistä ongelmista ja haasteista. Se olisi semmoista kestävää, ja luulen, että siellä on paljon sellaista, johon ei enää tässä iässä oma näkökyky kanna, mutta joka on seuraavan sukupolven tehtävä. Tai seuraavien sukupolvien tehtävä. Mutta siis maailma on mielenkiintoinen paikka kaikessa karmeudessaankin ja se kiinnostus maailmaan, niin sen ei soisi häviävän. Sisäänpäin käpertyminen ei ole kestävää kehitystä, vaan mielenkiintoisten tiedonjyvästen ja merkityskokemuksien hakeminen suhteessa omaan ympäristöönsä ja maailmaan on se tie, mitä itse olen seurannut ja mitä kannattaa ehkä muidenkin seurata. Ei mennä laput silmillä peläten liikaa sivulle kurkistamista. Kyllä se reitti sieltä sitten aina löytyy, jos on tarpeeksi avoimin mielin.

Matleena Pietiläinen [00:50:08]: Minulla on ollut tapana kysyä jokin tämmöinen vinkki, mitä jokainen meistä voisi tehdä vastuullisuusasioiden edistämiseksi omassa elämässä, niin olisiko sinulla antaa joku näkökulma tähän?

Mika Aaltola [00:50:22]: Joo, se on ihan mielenkiintoinen kysymys, ja tästähän on Suomessa keskusteltu esimerkiksi sodan yhteydessä, mikä on karnevalisointia ja mikä sitten oikeaa tukea ja hyvää tukea, kestävää tukea. Sen pohtiminen, kuinka tuen ja autan hädänalaisia, mitkä ovat ne kestävät tavat, mitkä organisaatiot voivat siinä auttaa. Siinähän on iso kenttä erilaisia toimijoita, toinen parempia kuin toiset, ja niihin kannattaa perehtyä. Siellä sitä impaktia, sitä isompaa vaikutusta voi saada aikaan. Mutta totta kai ne arjen teot, niistä pienistä puroista ne isot virrat koostuvat, eli omassa arjessaan pyrkiä harrastamaan kestäviä asioita, hyvää luontosuhdetta, hyvää eläinsuhdetta. Ja usein se vaatii sitä, että pohdiskelee niitä asioita eikä niihin ole aina yksiselitteisiä ratkaisuja. Eikä siitä kannata mennä liikaa mutkalle, ettei ole yksiselitteistä, yhtä tapaa tehdä asioita. Siellä on aika monia tapoja ja ratkaisuja. Tuo meidän sosiaalinen todellisuutemme ja poliittinen todellisuutemme on niin monisyinen, ettei siihen kannatakaan yhtä sapluunaa pyrkiä saamaan aikaan. Eikä kannata joutua raivon valtaan, jos joku jossakin, vaikka sosiaalisessa mediassa onkin vähän löytänyt toisenlaisen ratkaisutavan, ja sitten haastaa häntä. Demokratiat vaativat kriittistä keskustelua erilaisista tavoista elää ja se inhimillinen tila, sen laajentaminen on hyvin tärkeää. Se, että nämä viidakon lainalaisuudet, eli sota, ei pääsisi tunkeutumaan sinne sisään. Ja sitä voidaan puolustaa. Ja sitten toisaalta sattumanvaraisuutta, kaikenlaisia onnettomuuksia, jotka liittyvät siihen ympäristösuhteeseen, siihen ihmiskunnan ulkorajaan, niin niitä saataisiin mahdollisimman paljon tilkittyä. Eli se on sitä laventamista, poliittisen tilan laventamista, inhimillisen tilan laventamista. Ja moni poliitikko näissäkin vaaleissa eri puolueista pyrkii tähän, ja ratkaisuun avaimia on monia. Demokratia on semmoista tervettä kilpailua erilaisten ratkaisuvaihtoehtojen välillä.

Matleena Pietiläinen [00:52:46]: Mm. Meillä alkaa olla aika täysi. Haluan kiittää sinua lämpimästi, kun ehditä tähän podcastiin vieraaksi.

Mika Aaltola [00:52:53]: Kiitoksia ja terveisiä sinne Jyväskylään, pitäkää se käynnissä. Suomen sivistys vaatii ja tarvitsee teitä.

Matleena Pietiläinen [00:53:04]: Kiitos ja kaikkea parasta tulevaan.

[Loppumusiikki. 00:53:07]